Tämä teksti tulikin nyt aiemmin mitä odotin. Kun herää 5.45 (13.45 venäjällä) eikä miehestä kuulunut työpaikan ravintolaillan jälkeen mitään, niin ei siinä tarvitse ajattella laittavansa silmiä enää kiinni, kun sydän poissa paikoiltaan ja tykyttää miten sattuu. Miksei miehet voi ymmärtää huolestuneita vaimoja, varsinkin näin 6413km välimatkalla.
Olen alkanut miettimään mitä haluan tehdä tulevaisuudessa. En tahdo palata ehkä liikunnan pariin, enkä välttämättä parturitöihin. Kuitenkin haluan tehdä jotain, mikä on minun "oma juttuni". Mieheni työ/ammatti on sen verran hankala, että tähän todella voi mennä aikaa ennen kuin pysähdymme paikoilleen ja voin mennä töihin. Elämä voi kuitenkin yllättää ja voi olla että tuo onkin jo parin vuoden päästä, ei voi ikinä tietää. Nyt kun kotona on oltu jo vuoden päivät ja takana myös monta yksinäistä viikkoa Venäjällä, tuntuisi osa-aikainen töihin paluu ihanalta. Se kun ei nyt onnistu. Haluan olla mieheni tukena, ja antaa hänen nähdä esikoisemme huima kehitys, jota tapahtuu tällä hetkellä kokoajan. Jos miettisin vain itseäni, uskon että olisin Suomessa ja tekisin ehkä 2-3 päivää viikossa töitä.
Niin mutta mitä tahdon tehdä tulevaisuudessa!? Tahtosin kovasti tehdä hyväntekeväisyyttä. Kerätä rahaa ehkä kotikaupungissani eri kohteille, erilaisilla tapahtumilla. Muutamia ajatuksia jopa on, mutta en ole niitä kovin syvällisesti suunnitellut. Aika näyttää mikä minusta tulee isona!:)
Ei kommentteja
Lähetä kommentti